Elmer Rice

Elmer Rice (alkujaan Elmer Leopold Reizenstein, 28. syyskuuta 1892 New York – 8. toukokuuta 1967 Southampton, Englanti) oli yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja ja elokuvakäsikirjoittaja. Hänet tunnetaan parhaiten näytelmästään The Adding Machine (1923, suom. Laskukone).^lähde? Hän sai Pulitzer-palkinnon New Yorkin vuokrataloelämää kuvaavasta näytelmästä Street Scene (1929, suom. Katu).^[1]

Ricen isoisä oli ollut poliittinen aktivisti Saksassa Euroopan hullun vuoden 1848 levottomuuksissa. Niiden jälkeen hän lähti siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, ryhtyi liikemieheksi ja vietti eläkepäiviään Elmer Ricen kodissa. Pojasta ja isoisästä tuli toisilleen hyvin läheiset, ja Elmer Rice omaksui isoisänsä liberaaleja, ateistisia ja pasifistisia aatteita ja kieltäytyi muun muassa juutalaispoikien perinteisestä bar mitsvasta. Myös isän veli asui taloudessa ja tuli hyvin toimeen Elmer-pojan kanssa. Isäänsä Elmer Ricella oli sen sijaan etäisempi suhde.^[2] Poika luki paljon ja onkin sanonut, ettei mikään ole ollut hänen elämässään ratkaisevampaa kuin kirjastokortin hankinta.^[3]

Isän sairastuttua Elmer joutui jättämään high schoolin kesken, mutta opiskeli itsenäisesti ja pääsi opiskelemaan oikeustiedettä. Hän ei pitänyt siitä mutta valmistui kuitenkin ja toimi pari vuotta lakimiehenä.^[4] Oikeussalidraamoista tulikin Ricen erikoisala näytelmäkirjailijana, ja muissakin hänen teoksissaan ilmenee kyyninen asenne lainkäyttäjiä kohtaan.

Fred Harrisin kanssa kirjoitettu murhamelodraama On Trial on ilmeisesti ensimmäinen amerikkalaisnäytelmä, joka käyttää käänteistä kronologiaa: tapahtumat etenevät siinä lopusta alkuun. Näytelmästä tuli menestys useissa maissa, ja se sovitettiin elokuvaksi vuosina 1917, 1928 ja 1939.

Ricen neljä seuraavaa näytelmää eivät menestyneet mainittavasti, mutta vuonna 1923 kantaesitetty, rohkean ekspressionistinen, parissa viikossa kirjoitettu The Adding Machine onnistui erinomaisesti.^[5] Siinä tylsä kirjanpitäjä Mr. Zero huomaa tulevansa korvatuksi laskukoneella, tulee hulluksi ja tappaa esimiehensä. Hän pääsee taivaaseen vain huomatakseen, että hänet todetaan sielläkin turhaksi taivaan organisaatiossa ja lähetetään takaisin maan päälle.^[6][7] Philip Moellerin ohjaaman alkuperäistuotannon rooleissa nähtiin Dudley Digges ja Edward G. Robinson.^[8] Vuonna 2007 yli 80-vuotiaasta näytelmästä tehtiin off-Broadway-musikaali The Adding Machine.

1920- ja 1930-luvuilla Rice oli erittäin tuottelias kirjoittaja, joka yhä useammin myös tuotti ja ohjasi omat näytelmänsä. Hän jopa osti käyttöönsä oman näyttämön, Broadwayn maineikkaan Belasco-teatterin. Hänen seuraava menestysnäytelmänsä oli vuoden 1929 Street Scene, jonka Kurt Weill sävelsi myöhemmin oopperaksi. Näytelmä kuvaa vuokrataloa, jonka asukkaat ovat paenneet hellettä ulos kadulle tai avoimien ikkunoidensa ääreen, joista keskustelevat naapureidensa kanssa.^[9] Muun muassa ohjaaja George Cukor hylkäsi sen mahdottomana toteuttaa, ja Rice päättikin ohjata teoksen itse.^[10] Tuotanto sai Pulitzer-palkinnon.^[1] King Vidor ohjasi sen pohjalta elokuvan Katukuvia (1931).^[11]

Ricen näytelmiä 1930-luvulla olivat The Left Bank (1931), komedia amerikkalaisesta materialismia paossa Pariisissa, ja realistinen lakimieskuvaus Counsellor-at-Law (1931).^[12] Samalla vuosikymmenellä Rice kirjoitti myös kaksi romaania ja toimi menestyksellä Hollywood-käsikirjoittajana, vaikka monet elokuvamogulit pitivät häntä yhtenä ”niistä itärannikon vasemmistolaisista”.^[13]

1930-luvun lamasta kertova, kapitalisminvastainen We, the People (1933, suom. Me, kansa) oli Ricelle itselleen tärkeä tuotanto mutta sai huonot arvostelut.^[14] Vuonna 1932 Rice teki matkan Neuvostoliittoon ja Saksaan, jossa kuuli Hitlerin and Göbbelsin puhuvan. Matka tuotti materiaalia hänen seuraaviin teoksiinsa Judgement Day (1934, suom. Tuomionpäivä) ja Between Two Worlds (1934). Molemmat näytelmät menestyivät huonosti, ja Rice palasi 1937 Broadwaylle kirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmiä uudelle Playwrights' Producing Companylle, jonka hän oli perustanut Maxwell Andersonin, S. N. Behrmanin, Sidney Howardin ja Robert E. Sherwoodin kanssa. Ricen myöhemmistä näytelmistä menestynein oli Dream Girl (1945). Ricen viimeiseksi näytelmäksi jäi Cue for Passion (1958), moderni psykoanalyyttinen muunnelma Hamlet-tarinasta. Eläkevuosinaan Rice kirjoitti ristiriitaisen vastaanoton saaneen teoksen Yhdysvaltain teatterielämästä The Living Theatre (1960) sekä seikkaperäisen omaelämäkerran Minority Report (1964).

Rice oli naimisissa 1915–1942 Hazel Levyn kanssa, ja he saivat kaksi lasta. Ricen toinen vaimo oli näyttelijä Betty Field, jonka kanssa hän ehti saada kolme lasta ennen heidän eroaan 1956. Rice asui loppuvuosinaan Stamfordissa Connecticutin osavaltiossa. Hän kuoli ollessaan matkalla Englannissa kolmannen vaimonsa Barbaran kanssa 1967.

Menestysnäytelmillään ja -käsikirjoituksillaan ansaitsemillaan varoilla Rice muun muassa keräsi merkittävän taidekokoelman, jonka nimiin kuuluivat Picasso, Braque, Rouault, Léger, Klee ja Modigliani.^[15]

1. ↑ ^{a b} Drama, Pulitzer Prizes. Viitattu 11.10.2014.
2. ↑ Rice, s. 26.
3. ↑ Rice, s. 42, 62.
4. ↑ Rice, p. 82.
5. ↑ Durham, s. 32-54.
6. ↑ Shank 1977, s. 371–372.
7. ↑ Atkinson, s. 215.
8. ↑ Atkinson, s. 216.
9. ↑ Shank 1977, s. 372–373.
10. ↑ Durham, s. 57-68.
11. ↑ Katukuvia Elonet.
12. ↑ Shank 1977, s. 373–374.
13. ↑ Joseph McBride, Frank Capra: The Catastrophe of Success. New York: Simon and Schuster, 1992, s. 237.
14. ↑ Rice, pp. 328-329.
15. ↑ Rice, s. 267, 337.